Katastrofi-ilta

Eilinen oli totaalinen katastrofi-ilta! Huh, huh ja huh. Onneksi selvittiin hengissä ja ehjin nahoin.

Oltiin tulossa alkuillasta ystävän luota, minä ja Rakkauspakkaus kahdestaan autolla. Alla meillä oli appivanhempien vanha Pösö, joka on juuri muutama viikko sitten saatu mulle ja tytölle 'kauppakassiksi' että pääsemme arkena myös vähän pidemmille reissuille. Pikkunen nukkui tyytyväisenä omassa istuimessaan takapenkillä ja minä mietin tyytyväisenä kuinka kiva päivä olikaan ollut. Ajelimme motaria ja tulimme pikkasen yli klo 18 motarin ulostulorampille ja jäin kolmion taakse odottelemaan, että vasemmalta tuleva auto menee ohi. Tuolla tiellä kun saa ajaa 80 km/h ja keli oli jäinen päätin jättää kunnon raon enkä lähteä yrittämään sutimaan liian tiukkaan väliin. Tästä asiasta oli juuri J:n kanssa keskusteltu aamulla kun J terotti mulle huolehtivaan perheenisän tyyliinsä, että muistaisin kuinka liukasta ulkona on :) Ja niinhän mä muistin! 

Olin nojautunut eteenpäin ja kiertänyt vartaloni siten, että näin hyvin vasemmalle hieman viistoon. Risteyksessä pitää ajaa suht pitkälle, jotta näkyvyys vasemmalle on tarpeeksi hyvä eikä oikealle kääntyville ole mitään liittymiskaistaa vaan kolmion takaa lähdetään suoraan kovaa ajavan liikenteen sekaan. Eli lähtemiseen tarvitaan pikkasen enemmän aikaa, etenkin näin talvisella kelillä.

Niinpä siinä odottelin ohitulevaa autoa jalka jarrulla ja yhtäkkiä näin peruutuspeilissä takaa tulevan auton valot ja samalla silmänräpäytyksellä se samainen auto veti to-del-la kovaa suoraan meitä päin! Eipä siinä ehtinyt tekemään mitään. Onneksi jalkani oli jarrulla ettemme joutuneet sen ohiajavan auton alle vaan jäimme suht paikoillemme!

Ensimmäinen ajatukseni oli, että IHANAA, Rakkauspakkaus itkee!! Tiedättekö, vähän samanalainen fiilis kun vauva syntymän jälkeen itkee ekan kerran niin tietää että kaikki on hyvin. Tai ainakin rakas on niin voimissaan, että pystyy itkemään. Toiseksi mietin, että onneksi alla on tämä vanha auto eikä muutamaa viikkoa aikaisemmin ostamamme uusi auto ja kolmanneksi tajusin vasta miettiä, että onneksi olemme vielä menossa risteykseen emmekä ole keskellä sitä vilkasliikenteistä tietä aiheuttaen lisää vaaraa. Niinpä hengitin kerran syvään ja vilkaisin taakseni. Muru huutaa ja sätkii, jes! Sitten voin ajaa auton tien sivuun ja juosta ottamaan hänet syliini. Niin loistava tunne <3

Samaan aikaan taaksemme ajaa huono-onninen mutta onneksi rehti suomalainen mies, joka ensimmäiseksi autosta noustessaan pahoittelee ja sanoo olevansa onnettomuuteen syypää. Hän on huolissaan voinnistamme ja siitä, ettei tyttö palellu. Miehiseen tyyliinsä suree myös suht uutta autoansa ja sen todella surkeaa kohtaloa. Hän juoksee myös risteysalueelle putsaamaan tietä, sillä hänen autonsa etuosa löytyi nyt jäiseltä tieltä tuhansina sirpaleina. 

Tärisemme molemmat jännityksestä, pelosta, huojennuksesta ja todella kylmästä viimasta. Kädet vispaa niin lujaa, ettemme pysty ottamaan kunnolla puhelimella valokuvaa toistemme autoista ja rekkareista. Onneksi jotenkin saamme selvitettyä asiat ja lopulta pääsemme jatkamaan matkaamme kotiin. 'Huh, enää 10 minuuttia ajomatkaa', ajattelin. Kotimatkalla iskee itku ja kotipihassa istun muutaman sekunnin ratin takana syvään hengittäen ja koitan rauhoittua. Tyttö itkee mutta rauhoittuu kun saan hänet syliini. Mieskin saapuu pian kotiin ja teemme jatkosuunnitelman. Ensiapuun pitää mennä näyttäytymään mutta ensin pitää pikkuselle antaa ruokaa. 

Ilta vierähti mukavasti ensiavussa. Onneksi tyttö oli iloinen ja tohukas vaikka nukkumaanmeno venyi puoli yhteentoista illalla. Enpä muista olisiko hän oikein koskaan valvonut niin myöhään. Hänhän on aina mennyt aikaisin yöunille, jo ihan pienenäkin. Hyvin näytti jaksavan ja itse asiassa seuraavanakin iltana tyttö höpötti ja touhotti omassa sängyssään klo 22.10 asti! Tarkoittaako tää nyt sitä, että meidän täytyy alkaa pidentämään murun iltaa? En nyt ehkä kuitenkaan vielä lähtis siihen...

Onnettomuuspäivän iltana, sitä seuranneena yönä ja päivänä tarkkailin Rakkauspakkausta todella haukkana ja kaikki tuntuu olevan tytöllä kunnossa. On ihan oma itsensä eikä ole itkuinen ollenkaan. ONNEKSI!!!!!! <3

Itsellä etenkin oikea puoli on kipeä ja jumissa. Lonkka, häntäluu, selkä, olkapää ja hartiat ja niska sattuvat mutta se taitaa olla enemmän kuin normaalia tuollaisen tällin jäljiltä.

Auto käytiin arvioituttamassa korjaamolla ja hmm...katsotaan kuinka ja koska siitä saadaan meille uudestaan 'kauppakassi'. Auton koko takaosa on siirtynyt 3 cm sisäänpäin :( Tarvitsemme murulle myös uuden istuimen, sillä vanhasta oli törmäyksessä mennyt toinen turvavöistä rikki! Aika hurjaa mun mittakaavassa.

MUTTA tää kaikki on onneksi vaan materiaa ja me selvittiin ehjin nahoin! Myös se saman paikkakunnan mies, joka harmittavasti oli töistä kotiin ajaessaan ehkä niin väsynyt työpäivänsä päätteeksi että ajoi lujaa puskuriimme. Meillä kaikilla oli aikas monta suojelusenkeliä mukana!

Turvallisia kotimatkoja teille kaikille rakkaille!
Sanni